Savossa vainajan saattue pysähtyi matkalla kirkolle tien varren puun luo. Puusta karsittiin oksat, ja naimisissa olleelle jätettiin kaksi oksaa kuin kädet metsään päin. Kylkeen veistettiin nimikirjaimet ja kuolinvuosi. Uskottiin, että vainaja näki merkin, ymmärsi kuolleensa eikä palannut kotiin. Pimeän tultua karsikolla ei pysähdytty.

Juukassa yhteen karsikkopuuhun tehtiin merkkejä vielä 1990-luvulla. Vanhat karsikot ovat muistomerkkejä, ja elävään puuhun ei veistetä mitään.

Lähteet: Kaarle Krohn, Suomalaisten runojen uskonto (1914), Lusto, Metsähallituksen retkietiketti.

Onko teidän kylänne tien varrella karsikkoa?