Lapset olivat löytäneet tuhkahiekasta suuria jälkiä, eivätkä tienneet, olivatko ne karhun vai suden. He hakivat vanhan Yrjö-Marin, yksisilmäisen lesken, jota he rakastivat kuin äitiä. Hän tunnusteli jälkiä ja sanoi: "Nämä ovat karhun jäljet." Sitten hän piirsi veitsellä viivan jäljen ympäri, poltti sen päällä vanhan virsun ja luki loitsun: "Otsoseni, ainoseni, mesikämmen kaunoseni! Tehkäämme sulat sovinnot." Karhua ei sanottu nimeltä. Uskottiin, että sen kanssa voi tehdä sovun.

Jälkiä osataan lukea yhä. Loitsun tilalla on sääntö: katsele eläimiä riittävän kaukaa. Tulta saa nykyään tehdä vain merkityllä nuotiopaikalla tai maanomistajan luvalla, ei koskaan maastopalovaroituksen aikana.

Kenen jälkiä sinä olet nähnyt lumessa?

Lähteet: Johannes Häyhä, Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5 (SKS 1897), Samuli Paulaharju 1922, Metsähallituksen retkietiketti.