Karjalan ortodokseilla oli paikoin tapana rakentaa haudalle pyöreistä hirsistä talon näköinen katos. Kun hauta oli luotu umpeen, sieltä lähdettiin ripeästi. Ilomantsissa sanottiin, ettei taakseen saanut katsoa, muuten vainaja tulee perässä. Kolmantena päivänä omaiset palasivat haudalle syömään hänen kanssaan. Haudalle levitettiin pöytäliina, sille katettiin piiraita, leipää, kalaa ja munia, itkuvirren taitaja kutsui vainajan itkien yhteiselle aterialle, ja juotavaa kaadettiin haudalle, jotta hänkin sai osansa. Syödessä häntä muisteltiin ja hänen elämästään kerrottiin.

Itkuvirsissä pientä taloa sanottiin vainajan kodiksi. Vainajaa ei hylätty: hän muutti elävien kylästä hautausmaalle, suvun vainajien luo. Ilomantsin Hattuvaaran vanhalla hautausmaalla jättimäisten kuusten alla on yhä vanhoja ristejä ja pieniä hautamajoja, kropuja. Osa niistä on uusia.

Vanha kalmisto on muinaisjäännös, johon ei saa kajota. Siellä kuljetaan hiljaa ja kaikki jätetään paikoilleen.

Muistetaanko teidän suvussanne vainajia vielä ruoalla?

Lähteet: Teuvo Laitila, Huolenpito ja vieraanvaraisuus, Historiallinen Aikakauskirja 4/2016, s. 423-426; Museovirasto, RKY: Hattuvaaran vaarakylä; Museovirasto, muinaisjäännösrekisteri: Hattuvaara Kuusikko.